Etukenossa elämän päättymiseen. Kahdeksankympin ja kuoleman välissä

Suomessa on liki 30 000 yli 90-vuotiasta ja satavuotiaidenkin määrä on kasvanut yli kolmensadan. Väestö ikääntyy, mutta rahat loppuvat. Suuri osa suomalaisista on vanhoja. Sydän- ja verenkiertoelimistön sairaudet ovat yleisin kuolinsyy. Vanhat sydänsairaat kuormitavat eniten terveydenhoitoa ja heitä priorisoidaan. Vanhat eivät ole mediaseksikkäitä. Heitä kohdellaan kuin he olisivat vain menoerä.
Pahimmillaan heitä syytetään epäonnistumisesta vanhenemisessakin. Onko vanhenemisessa mitään positiivista? Terve vanhuus on mahdollinen. Kun ihminen on psyykkisesti tasapainossa ja kokee elämänsä mielekkääksi, on helpompaa pitää huolta hyvistä elintavoista. Se tarkoittaa, että vanhuksilla on riittävästi rahaa, terveydenhuoltoa ja sosiaalista tukea. Vanhuus on myös suhtautumiskysymys, sille ei saa antaa periksi! Jokaisella pitää olla mahdollisuus elää mielekästä, omien arvojen mukaista elämää.
Silloinkin, kun omat edellytykset siihen ovat heikentyneet. On helppo sanoa ääneen, että kyllä minä pärjään, vaikka sydän kuiskaa hiljaa, että en tiedä jaksanko enää. Kirja kertoo 82-vuotiaan kirjailijan yhdestä vuodesta. Häntä oli kierrätetty vuoden päivät perusterveydenhuollon puolella saamatta lähetettä tarkempiin tutkimuksiin. Saatuaan vihdoin diagnoosin sepelvaltimotaudista hän on vuoden aikana kokenut pallolaajennuksen (joka ei mennyt putkeen), kuusi tajuttomuuskohtausta ja joutunut seitsemän kertaa sairaalahoitoon.
Hoitojen ja lääkkeiden maksukatot paukkuivat. Saman vuoden aikana on kuusi hänen läheistään menehtynyt ja hän ollut saattamassa heitä haudan poveen tai meren syliin. Kirjoittaja kertoo kokeneensa myös ikäsyrjintää, sitä enemmän mitä ryppyisemmäksi hänen naamansa on muuttunut. Joskus hänestä on tuntunut kuin olisi toisen luokan kansalainen. Hän kysyy, mitätöikö se koko ihmisen, jos joutuu etsimään jotakin sanaa vähän pitempään tai ei osaa oitis käyttää uutta sovellusta?